TÄMÄN PÄIVÄN MAAILMANLAAJUISEN taloustaantuman ja kasvavan työttömyyden aikaan minulta usein kysytään, miten tämä näkyy kirkon työssä. Huumorin pilke silmäkulmassa vastaan: kirkolla menee hyvin, kun yhteiskunnassa menee huonosti, ja päinvastoin.

Tämä tietysti on pelkistetty toteamus, mutta sisältää tietyn totuuden. Kulttuurin murroksessa ja elämän käännekohdissa korostuvat kysymykset inhimillisen elämän tarkoituksesta, päämääristä ja eettisistä valinnoista.

Kirkon kohdalla nämä teemat pelkistyvät ihmisten mielissä usein kahteen eri näkökulmaan sen olemuksesta, tai enemmänkin sen tehtävästä. Onko kirkko pohjimmiltaan sielun pelastuslaitos? Vai onko se moraalin vartija?

Historia kertoo esimerkkejä molemmista. Joskus on ylikorostunut kirkon elämän hengellinen puoli. Toisinaan taas ihmiset ovat nähneet sen arkisen pelkistetysti säätelemässä valtion yhteistä kansalaismoraalia tai kyttäämässä yksityisten kansalaisten käyttäytymistä. Jokaisessa kirkossa on aika ajoin ollut ihmisiä täynnä tiukkapipoista kiihkoa.

Todella kiinnostavaa on se, että ylilyönnit sielunpelastukseen tai moraalipuoleen eivät suinkaan ole historian näkökulmasta tapahtuneet juuri koskaan siten kuin ensi silmäyksellä voisimme ajatella.

Vainojen, marttyyriuden tai muun ahdingon aikaan kristityt ovat joutuneet keskittymään uskon ydinsisältöihin. ”Kristittyjen veri on siemen”, sanottiin 100-200-luvuilla. Venäjän kirkon kujanjuoksu kommunismin sorron alla säteilee erityisesti liturgisesta hurskaudesta vieläkin hengen voimaa ja kirkkautta, jota moni muu uskonnollinen yhteisö voi vain ihailla.

Toisaalta länsimaisessa yhteiskunnassa raja kirkon eettisten periaatteiden ja kansalaismoraalin välillä helposti hämärtyy. Niinpä protestanttisissa kirkoissa on vaarana helposti vapaamielisyyden nimissä ajautua ”kaikki käy”-mentaliteettiin.

Jonkinlaisena vastakohtana sille viime vuosina on uskonnollisissa piireissä noussut kaksi fundamentalistista äärisuuntausta. Tämä näkyy varsinkin amerikkalaislähtöisessä keskustelussa kreationismista, joka ylläpitää Raamatun luomiskertomuksen kirjaimellista tulkintaa. Toisena juonteena on kärjekäs väittely seksuaalietiikasta, joka välissä tuntuu Suomessakin turhan ylikorostuneelta ja tunteikkaalta.

Pitäisikö kirkkojen sitten pyrkiä tarjoamaan yksiselitteisiä vastauksia isoihin eettisiin haasteisiin? Onko niillä pätevyyttä siihen? Nousevatko nämä ratkaisut kristillisen uskon perusteista? Mikä on kristillinen ratkaisu vaikkapa maapallon lämpenemiseen? Parisuhteiden rekisteröintiin? Tai eutanasiaan?

Tässä on pakko todeta, että uskonnon tehtävänä ei missään olosuhteissa ole tarjota perimmäistä auktoriteettia, joka voisi uhata tai pakottaa ihmisiä toimimaan tai käyttäytymään paremmin määrättyjen moraalisääntöjen mukaan.

Mutta kirkko on vahvoilla, kun se aktiivisesti opettaa ja antaa malleja inhimillisestä elämästä, jossa rakentavalla tavalla, ilolla ja hyvällä mielellä, elämme aidossa suhteessa toinen toisiimme, luomakuntaan ja kaiken Luojaan.

Samalla kirkon tehtävänä yhteisönä 2000-luvulla on pitää kunniakkaasti esillä ihmisyyden keskeisiä eettisiä ihanteita ja malleja hyvälle elämälle. Tähän liittyy taito tulkita menneiden sukupolvien arvovalintoja – myös kanoneissa ja muualla – luovalla sekä tarvittaessa kriittisellä tavalla.

Yksi osa tätä on valistuneen ihmisen kasvava tietoisuus esimerkiksi omaan elämäntapaamme sisältyvästä kasvun ja kulutuksen noidankehästä. Nyt on korkea aika tehdä konkreettiset ratkaisut yksinkertaisempaan elämään.

Ortodoksisen kirkon sakramentaalinen näkemys maailmasta tarjoaa aidon lähtökohdan kristillisen uskon soveltamiseen myös tämän ajan postmodernissa maailmassa, johon sisältyy ihmisen kasvulle runsaasti uusia mahdollisuuksia mutta myös uudentyyppisiä riskejä.

Yksityisen kristityn kohdalla tarjolla on aina myös kirkon pastoraalinen huolenpito. Keskustelut rippi-isän kanssa, neuvot ja aito ohjaus auttavat meitä elävän yhteyden säilyttämisessä ja vahvistamisessa omaan kirkkoon. Siinä hengellisellä tiellä kunkin ihmisen omat voimavarat ja mahdollisuudet saavat tilaisuuden kasvaa ja kirkastua kohti Kristusta.