Kuluneen vuoden aikana kanonisista periaatteista on käyty aktiivista keskustelua kirkkomme sisällä. Tätä kautta olemme läpivalaisseet pitkän historiamme eräitä keskeisiä hallinnollisia ja moraalisia elementtejä.

Tämä on merkinnyt myös sitä, että toiset haluavat kirjaimellisesti kopioida näitä kirkkosääntöjä, toiset taas hylätä ne. Professori John Meyendorffin mukaan kummatkin ovat väärässä. Hän jatkaa, että ortodoksinen kirkko on kriisissä kanonisen oikeuden suhteen, mikä kuvastuu hyvin esimerkiksi autokefalisten kirkkojen välisissä suhteissa läntisessä maailmassa.

Toisaalta, vaikka kanonit ovat tärkeitä, on muistettava, että kirkon syvin identiteetti on kirkon elävässä jatkuvuudessa. Se perustuu kirkon sakramentaaliseen rakenteeseen.

Oma patriarkkamme Bartolomeos, joka on kanonisen oikeuden asiantuntija, jatkaa, että kirkon oppi ja kanonit ovat eri tason säännöksiä. Kanonit eivät koskaan voi korvata totuutta. Niiden tehtävänä on ilmaista ja tulkita totuutta kulloisenakin historiallisena hetkenä kirkon elämässä. Hän, samoin kuin Meyendorff, näkee tarpeelliseksi tämän lainsäädännön uudistamisen. Siihen itse asiassa Yleisortodoksisen esisynodin komissiossa on pyritty jo 1960-luvulta asti. Tämä ei kumminkaan ole helppo tehtävä, kun yleisortodoksisten synodien toiminta pysähtyi yli tuhat vuotta sitten.

Patriarkkamme ytimekkäästi tiivistää (1973) myös tämän prosessin keskeisiä periaatteita:

1) Sisällöltään samantyyppisten kanonien nivominen yhteen.

2) Niiden kanonien poistaminen, jotka eivät enää ole hyödyllisiä.

3) Sellaisten kanonien muuttaminen, jotka koskevat ortodoksisen kirkon suhdetta muihin kirkkoihin ja uskontoihin.

4) Kirkon ja valtion suhteita koskevien kanonien uudistaminen.

Tässä tilanteessa ei ole ihme että, kuten metropoliitta Kallistos Ware sanoo, nykypäivänä monia kanoneja on yksityiskohdissaan ”vaikea tai mahdoton soveltaa”, ja niinpä monet niistä ovat ”laajasti jääneet pois käytöstä” kirkon elämässä.

Suomen ortodoksinen kirkko kunnioittaa maailmanlaajuisen ortodoksisen kirkon yhteistä kirkko-oikeudellista traditiota. Niiden peruslinjauksiin kirkko on pysyvästi sitoutunut. Mutta juridisesti lakipykälinä niitä ei voida tänä päivänä sellaisinaan käyttää. Toisaalta on valitettavaa, että laajasta ja vuosisatojen kuluessa syntyneistä säännöksistä usein varsin valikoiden poimitaan yksityiskohtia. Koska ortodoksisissa kirkoissa on vakiintunut tapa noudattaa tiettyjä kanoneja ja unohtaa toisia, kirkot useimmiten tyytyvät vain seuraamaan toinen toisiaan tämän käytännön osalta, eivätkä näin ollen uskalla tehdä kanoneista perusteltujakaan uudelleentulkintoja. Kanonien tutkijat kysyvätkin, kestääkö tämä valikoiva kanoninen käyttö lähempää historiallista ja teologista tarkastelua.

Suomen ortodoksisen kirkon vahvuus Paavalin ja Johanneksen arkkipiispa-ajasta on ollut avoin pyrkimys elävään vuorovaikutukseen yhteiskunnan eri osa-alueilla toimivien ihmisten ja yhteisöjen kanssa. Maallikoiden laaja osallistuminen kirkon päätöksen tekoon Suomessa on yksi mielenkiintoinen esimerkki siitä, miten kanoneja voidaan soveltaa luovasti ortodoksisessakin kirkossa.

Kanonien tulkinta on piispainkokouksen tehtävänä. Ovathan ne alun perinkin piispojen laatimia. Niinpä ortodoksisessa kirkossa Suomessa on viime sotien jälkeisinä vuosikymmeninä piispainkokouksen toimesta uudelleen arvioitu ja linjattu monia kanonisia periaatteita. Näistä esimerkkeinä voisi mainita kirkollisesti avioerojen myöntäminen, itsemurhan tehneen hautaus sekä avioliittoon vihkiminen paastoaikoina.

Näissä asioissa Suomessa jokaisessa hiippakunnassa noudatetaan nykyisin ns. ekonomia-periaatetta. Tämän mukaan hiippakunnan piispa voi pastoraalisista syistä myöntää poikkeuksia säännöistä.

Toisentyyppisiä esimerkkejä ovat vaikkapa vainajien tuhkauksen salliminen ja seka-avioliittoon vihkiminen ortodoksisessa kirkossa. Näihin ei tarvita erillistä lupaa edes hiippakunnan piispalta.

Vielä voimme lopuksi todeta, että kanonit ovat arvokas ja oleellinen osa kirkon hengellistä perintöä. Niitä on tämän ajan olosuhteissa tarpeen uudistaa kirkon tradition ytimestä tinkimättä. Kirkkomme voimavarana on myös elävä yhteys patriarkaattiimme sekä sen kanoniseen tulkintaperinteeseen ja asiantuntemukseen.

Nikean metropoliitta Johannes on syvällisellä tavalla suomeksikin kirjoittanut kanoneista kokonaisvaltaisesti. Hän opastaa meitä luovaan kuuliaisuuteen ja vastustaa legalistista ja formalistista suhtautumista niihin. Tämän lisäksi hän suosittelee kanonien soveltamisessa hellävaraisuutta, lempeyttä ja myötätuntoa. Tästä enempi hänen kirjassaan Ykseyden ja yhdenmukaisuuden suhde kirkossa (OKJ 1976).