Tartuin Kalle Holmbergin uuteen kirjaan lukeakseni elämäkerran, mutta melko pian huomaa, että kyseessä on muutakin. Ennen kaikkea Viimeinen erä kertoo taiteesta ja sen tekemisestä. Holmbergin oma elämäkin käänteineen vilahtaa kirjan sivuilla, mutta luonnehtisin kirjaa siitä huolimatta taidehistorialliseksi matkakertomukseksi.

Kirjoittajan oma tie kulkee ”myöhempien aikojen pitkällä marssilla marxilaisuudesta ortodoksisuuteen”. Hän kertoo, kuinka tv-sarjaa Rauta-aika kuvattaessa mystinen ortodoksian alkuhiukkanen tarttui ja uuden etsiminen oli edessä. Siihen liittyvät ryyppäysputket ja tuhlaajapoikamainen nöyrtyminen. Silloinen isä Ambrosius, johon Holmberg tutustui Valamossa, näyttää vaikuttaneen tuhlaajapojan elämään ratkaisevalla tavalla. ”Tärkeintä on valinta,” toteaa kirjailija itse.

Suurin yllätys lukijalle lienee, että Holmberg on ollut niin paljon tekemisissä oopperan kanssa. Kollektiivisessa muistissa nimittäin ovat parhaiten Jyväskylän kesä, 1970-luvun poliittinen TV-teatteri ja jo mainittu Rauta-aika. Oopperan ohjaamisprosessi ei ole helppo ja yksinkertainen, sen Viimeisestä erästä oppii. Toinen yllättävä teema, jota Holmberg selostaa melko laajoin kaarin, on monella eri salanimellä kirjoittanut Algot Untola (Maiju Lassila). Traagisesti kuollut kirjailija nousee Holmbergin tekstissä nykyajan marttyyriksi.

Tyylillisesti Viimeinen erä onnahtelee paikoin ja olisi vaatinut napakampaa toimitustyötä – äijämeininki ei välttämättä istu tekstin filosofiseen perusvireeseen. Tai ehkä tämä onkin Holmbergin yksi tavaramerkeistä: yllättävyys ja ristiriitaisuus. Niistä hyvä draama taitaa syntyäkin.

Arto Vaahtokari