Viimeinen suuri kirkkoruhtinas on poissa. Tuntuu niin tyhjältä; on kuin yksi aikakausi olisi päättynyt. Lienee vielä aivan liian varhaista punnita hänen mittavan elämäntyönsä tuloksia. Se jääköön myöhemmille historian kirjoittajille. Kuitenkin voitaneen todeta, että hänen aikansa oli kirkkomme nousukautta Suomessa. Ja hän oli yksi niistä, jotka voimakkaasti siihen vaikuttivat.
Häntä on usein luonnehdittu kirkkoruhtinaaksi. Johannes itse kertoi muutamia vuosia sitten olleensa päivällisillä presidentti ja rouva Koiviston kanssa. Pöytäkeskustelu käsitteli Venäjän tilannetta johon Johannes totesi, että Putinilla ja hänellä on yksi yhteinen piirre: Molemmat pitävät kelloa oikean käden ranteessa. Tähän presidentti Koivisto oli todennut:”Minusta teillä kyllä on muutakin yhteistä”.
On sanottu, että esipaimenena hän oli yksinvaltias, sitähän slaavilainen nimitys ”vladika” ja kreikkalainen ”despota” merkitsevätkin. Mutta hän oli valistunut yksinvaltias; tätä ei voida kaikista despooteista sanoa. Metropoliitta Johanneksen ja hänen ”kanssahallitsijansa” arkkipiispa Paavalin yhteistyö ei ollut aina kitkatonta. Tämä on hyvin ymmärrettävää, sillä molemmat olivat hyvin voimakastahtoisia, määrätietoisia vallankäyttäjiä ja hyvin erilaisia luonteita. Persoonina he kuitenkin täydensivät toisiaan ja molempia saattoi rakastaa ja kunnioittaa.
Eräs hänen uraansa ulkopuolisena vuosien ajan seurannut ystäväni onkin todennut, että hän monessa mielessä näyttää saaneen vaikutteita sir Winston Churchillistä. Tämä voi olla mahdollista, opiskelihan hän sodan jälkeisinä vuosina Englannissa, jolloin ”vanha Winnie” oli uransa huipulla.
Hänen menestykselliseen kauteensa liittyy toki vaikeitakin hetkiä, esimerkiksi ns. autokefalia-kysymys, pappiskoulutuksen tulevaisuus ja aivan erityisesti Eestin apostolis-oikeauskoisen kirkon itsenäistymiskiista. Viimeisimmässä kiistassa näyttää siltä kuin jotkut olisivat unohtaneet varsinaisen kysymyksen ja keskittyneet purkamaan kaunaisuuttaan esipaimeneen, joka vastoin tahtoaan oli joutunut mukaan tähän tilanteeseen. Tästä silloinen arkkipiispa Johannes ilmaisi mielipahansa minulle samalla kun hän ihmetteli Suomen ja Viron luterilaisten kirkkojen penseyttä Viron itsenäisyyteen pyrkivää ortodoksista kirkkoa kohtaan.
Olin liki kymmenen vuoden ajan hänen sihteerinsä ja hän vihki minut myös diakoniksi ja papiksi. Esimiehenä hän oli tarkka, mutta antoi helposti erehdykset ja kömmähdykset anteeksi. Kerran hän esim. huomautti, että ”työpäivä alkaa tasan kahdeksalta eikä viittä yli”. Tämä kahdeksalta alkanut kahdeksan tuntinen työpäivä saattoi kuitenkin päättyä klo 23 yöllä.
Hän omistautui kokonaisvaltaisesti työlleen ja edellytti sitä muiltakin. Joskus oli erimielisyyksiä ja saatoin kuulla ”olet pahempi kuin pahin protestantti” ja ”tähän sinulla ei ole minun siunaustani”. Hän ei kuitenkaan koskaan kantanut kaunaa ja kun vuosia myöhemmin muistutin eräästä erimielisyydestä, jossa hän mielestäni oli toiminut väärin, niin vastauksena oli huokaus:”Niinhän se oli, mutta eihän sille enää mitään voi”.
Kerran hänen kohottaessaan maljan jollekin ultrakonservatiiviselle asialle, ilmoitin, että en voi yhtyä siihen, hän tokaisi:”No tunnenhan minä sinut vanha radikaali”, johon protestoin:”Enhän minä ole vanha”. Autokefaliakiistan aikana hän toivoi minun ottavan julkisesti kantaa autokefaliaa vastaan. Vastasin, että en hyvällä omallatunnolla voi ottaa minkäänlaista kantaa ja hän hyväksyi sen eikä yrittänyt millään tavalla painostaa.
Esipaimenena metropoliitta Johannes oli papistolleen erittäin lojaali ja ymmärtäväinen. Jos pappi ongelmineen tai erehdyksineen kääntyi vilpittömästi hänen puoleensa, hän antoi kaiken mahdollisen moraalisen ja henkisen tuen. Hän välitti aidosti minkä sain henkilökohtaisesti kokea, kun hän säännöllisesti soitti kotiin tai sairaalaan vain kysyäkseen vointiani.
Hänen vanhat oppilaansa ovat kertoneet, että hän oli autoritäärinen myös koulumiehenä ja rehtorina. Hänen vanhakantaisten kasvatusta koskevien mielipiteittensä toteuttaminen ei juuri olisi ollut meidän oloissamme mahdollista. Hän oli kuitenkin perheemme lasten suuri suosikki. Matkoilta tullessa hänellä oli aina heille jokin tuliainen. Jo kolmevuotiaana tyttäremme Marija tiesi että piispa on se, joka panee lapsille suklaata suuhun.
Neljävuotias Petja messusi keinuhevosella ratsastaessaan:”Kuka on se uljas luhtinas, hän on metlopoliitta Johannes...” Eräs joulunajan juhla huipentui siihen, että esipaimen istui keinutuolissa tonttuhattu päässään sylissään kaksi onnellista lasta ja lauloi: ”Hei tonttu-ukot hyppikää”. Ainoa kerta, jolloin muistan kuulleeni hänen laulavan.Tyttäremme arkistossa lienee vieläkin toinen taiteellinen saavutus: ystävävihkoon piirretty ja signeerattu kissan kuva.
Metropoliitta Johanneksen läheinen ystävä Aari Surakka luonnehti häntä minulle sybariitiksi, herkuttelijaksi. Totta onkin, että metropoliittamme arvosti suuresti hyvää ruokaa ja juomaa. Ne olivat hänelle Jumalan lahjoja. Vuosien ajan hänen elämäänsä seuranneena voi todeta, että ruokiin nähden hänen paastokilvoituksensa oli ankaraa: leipää, tonnikalaa, papuja.
Vieraanvaraisuuden kohteena hän söi hyvällä halulla, mitä tarjottiin, mutta oli hyvin tyytyväinen, jos paastokäytäntöä seurattiin. Osoittaessaan itse paastoaikana vieraanvaraisuutta hän huomioi aina paaston. Elämänsä viimeisenä suurena paastona hän hieman surumielisesti totesi, että ehkä on vaikeaa noudattaa palvelukodissa paastoa.
Mitä jumalanpalvelukseen tulee on syytä muistaa, että hänen ollessaan OKJ:n johdossa paastotekstit ja Euhologion ilmestyivät uusina painoksina suomeksi. Viimeksimainittuun liittyy hupaisa episodi. Kun toimituskirjan oikeakielisyyttä arvosteltiin ilmoitti metropoliitta Johannes:”Kun piispainkokous on tekstin hyväksynyt, se lakkaa olemasta kielitieteellinen ongelma”.
Metropoliitta rakasti Kirkon jumalanpalveluselämää, mutta konservatiivina ei voinut hyväksyä ”uudistuksia”. Salaisten rukousten tuli pysyä salaisina – ei ääneen luettuina. Viimeiseen saakka hän halusi olla läsnä liturgiassa. Oli liikuttavaa nähdä kun vanha jo hauraaksi käynyt esipaimen talutettiin kirkkoon.
Metropoliitta Johannes oli sosiaalinen lahjakkuus. Hän oli aina yhtä luonteva, olipa kysymys presidentistä tai Liisankadun rappukäytävässä majailleesta Elsasta.
Hän oli yleensä kutsujen keskipiste, jolta tuli lähes loppumattomasti tarinoita ja kaskuja. Ihmisiin hän suhtautui humaanisti, joskin usein varsin sarkastisesti, mutta tällöinkin hänen asenteensa oli ymmärtäväinen ja lempeä. Hänellä oli myös älykkään ihmisen itseironiaa. Hän saattoi pilailla musikaallisuudellaan, teknisillä taidoillaan ja urheilullisuudellaan.
Vuosien varrella hän muuttui pehmeämmäksi ja lempeämmäksi, älyllinen selkeys säilyi loppuun saakka ja siihen liittyi yhä suurempi määrä elämänkokemusta ja viisautta. Usko, uskollisuus ja kuuliaisuus olivat asioita, joita hän yhä uudestaan toisti opetuspuheissaan. Näitä periaatteita hän pyrki toteuttamaan omassa paimentehtävässään ja niitä voisi luonnehtia hänen testamentikseen meillekin.
Ollos iäti muistettu Sinä autuuteen kutsuttu ja aina muistettava Esipaimen ja ystävä!
Isä Timo Lehmuskoski
| |
|
