Huhtikuussa, lomamatkalla Brittein saarilla ystäväperheen kanssa, kotimatka tyssäsi kesken kaiken, kuten kymmenillä tuhansilla muillakin ympäri Eurooppaa ja maailmaa. Aamulla kännykästä aamupalapöydässä pikaisesti luettu uutinen tulivuoren purkauksesta konkretisoitui päivän mittaan lentojen jatkuvaan perumiseen. Lapset odottivat kotona vanhempiaan palaaviksi sovittuna aikana. Saimme vahvan muistutuksen siitä, miten elämää ei lopultakaan voi kontrolloida.
Lomailu ja matkanteko muuttuivat muutamassa tunnissa. Kotiin ei yksinkertaisesti päässyt. Junat olivat täysiä kuten laivatkin, autot vuokrattuja, koneet maanpinnalla. Ja tulivuori tuhansien kilometrien päässä syöksi tuhkaa ilmaan vääjäämättömästi ilmavirtojen kuljetettavaksi. Olimme kuitenkin terveitä, iloisia, hyvässä seurassa ja mukavassa paikassa. Uskoimme, että tuhkapilvi huomenna on jo tuulten mukana hälvennyt. Outo tilanne aiheutti sekaviakin tunteita. Loma oli selvästi osaltamme ohi.
Parissa päivässä meille selkeni, ettei tilanne aivan heti muutukaan. Jotain oli tehtävä. Lasten hoitoa järjestelimme puhelimitse, joten kotiasiat olivat kunnossa. Mutta kiire kotiin oli kova. Otimme yhteyttä ystäviin Oxfordissa. Meille avattiin koti, ja meidät otettiin myös vastaan paikallisessa ortodoksisessa seurakunnassa lämmöllä ja välittäen. Saimme jopa nauttia sunnuntaibrunssin ystäviemme luona kirjoista tutun metropoliitta Kallistoksen (Ware) seurassa.
Lukuisten tietokoneen ääressä vietettyjen minuuttien ja näppäilyjen jälkeen lopulta löytyivät peruutuspaikat junaan kanaalin alitse junalakossa olevaan Ranskaan, ja kotimatka ilman tietoa jatkoreitistä tai kulkuvälineistä käynnistyi. Kuin ihmeinä saimme mantereella kyydin ystävältä toisensa jälkeen. Tuttujen puhelinnumerot, sähköpostiosoitteet, jopa vuorovaikutteinen internet-yhteisö facebook toimivat kännyköiden avulla linkkeinä ystäviimme matkajärjestelyiden edistyessä.
Eräs haki meidät kyytiin Belgiasta, toinen kuljetti Saksassa, kolmas toi Tallinnaan halki lukuisten Itä-Euroopan maiden. Kaikkialla yhdistävänä tekijänä oli ortodoksisuus, ystävämme, ”suojelusenkelit”, jotka avasivat meille vieraanvaraisesti kotiensa ovet, huolehtivat meistä ja konkreettisesti veivät ja kantoivat meitä eteenpäin. Meille kaikkialla välittynyt rakkaus ja huolenpito oli todella koskettavaa. Ystävämme eivät säästäneet vaivojaan! Meille niin tärkeän kotimatkan jatkumisen ohella saimme upeita kokemuksia, näimme kirkkoja, tapasimme seurakuntalaisia, ja tutustuimme uusiin ihmisiin. Meille osoitettu huolenpito oli ortodoksista kristillisyyttä nimenomaan teoissa, eikä vain sanoissa ja juhlapuheissa. Ottaisimmeko me kotiimme noin vain kulkijoita matkan varrelta? Teoriassa on helppo sanoa kyllä, mutta entäs käytännössä?
Tutustuminen ortodokseihin ja ortodoksisuuteen, missä kuljemmekin, voi olla äärimmäisen yhdistävää ja antoisaa. Henkilökohtainen tutustuminen kaataa raja-aitoja ja hälventää ennakkoluuloja sekä näyttää meille myös oman kirkkomme arvon. Käyntimme jälkeen saimme Englannista sähköpostia, jossa kirjoitettiin, kuinka venäläisen seurakunnan pappi isä Steven oli luennossaan Oxfordissa maininnut, että Suomi on ortodoksisuuden mallimaa, koska Suomen ortodoksisessa kirkossa ei ole etnisiä raja-aitoja, vaan olemme yksi yhteinen ortodoksinen kirkko kaikille. Näin Suomen pieni kirkkokin kaukana Pohjolassa voi osaltaan edistää ortodoksien yhteyttä.
Entä miten nyt, kun matka on kaukana takana ja kotiinpaluu onnellinen muisto? Vastaammeko puhelimeen, otammeko yöksi, tutustummeko, suostummeko olemaan ”suojelusenkeleitä” muille apua tarvitseville?
Juha ja Maria Lampinen
| |
Kuin ihmeinä saimme mantereella kyydin ystävältä toisensa jälkeen. Saimme vahvan muistutuksen siitä, miten elämää ei lopultakaan voi kontrolloida.
| |
